"Ensimmäinen lapsi menee yleensä aina yli lasketun ajan!"
"Voi lapsi parkaa, on sitten syntymäpäivä ja joulu aina samaan aikaan!"
"Joudutte viettämään joulun sairaalassa!"
Nämä kolme lausahdusta ehtivät kulumaan puhki raskauden aikana kahvipöytäkeskusteluissa kun laskettu aikamme kävi ilmi. Meillä laskettu aika laskettiin sijoittuvan maanantaille 23. joulukuuta.
Poikamme päätti kuitenkin murtaa kaikki edellä mainitsemani väittämät kertaheitolla ja alkoi siinä määrin ilmoitella itsestään, että oli parasta suunnata marraskuisena yönä synnytyspäivystykseen arvioon.
Olimme vaimon kanssa asennoituneet siihen, että käymme vain tilannearviossa ja palaamme kotiin jatkamaan yöunia lämpimän tuplapeiton mutkaan. Mukaan nimittäin otimme ainoastaan vesipullon ja molemmille mandariinit varmuudeksi. Jos nyt ihan totta puhutaan, mukaan ne otettiin allekirjoittaneen nälkäkiukkua estämään...
Lääkärin suorittamien tutkimusten jälkeen kuitenkin saimme unohtaa yöunien jatkamisen kotona ja saimme kuulla sanat, jotka varmasti molemmat muistamme vielä pitkään: "Ette te enää kotiin lähde molemmat, nyt on aika jäädä osastolle!". Saattaa myös olla, että lääkärin mieleen pitkäksi aikaa jäi vaimoni antama vaistomainen, ehkä jopa hieman kipakalla äänensävyllä varustettu vastakommentti: "Enkä jää!".
Nyt jo? Mille osastolle? Miten nyt käy jo aiemmin hankituille teatterilipuille ja varatulle kylpylälomalle? Eihän meillä ole edes sairaalakassi valmiina!?
Nämä ja kuusituhattaviisisataaneljäkymmentäseitsemän muutakin kysymystä pyöri päässämme kun istuimme hiljaiseen odotusaulaan lääkärin vastaanoton jälkeen ja katsoimme toisiamme silmiin hämmästyneenä. Vaikka tulevaan elämänmuutokseen oltiin valmistauduttu hartaudella, pääsi tilanne silti yllättämään täysin, koska olihan laskettuun aikaan vielä kuukausi. Nopeasti saatiin kuitenkin järjellisestä ajatuksenjuoksusta kiinni, myönnettiin realiteetit ja tehtiin lista minulle, mitä sairaalakassiin tarvitsee kotoa pakata.
Seuraavat kolme päivää Taysin 4A osasto toimi vaimoni kotina. Itse kävin normaalisti vielä töissä muutaman päivän ja olin toki koko ajan hälytysvalmiudessa ja valmiustilassa henkisesti, mikäli synnytys käynnistyisi. Eipä ole aiemmin ollut yhtä hankalaa keskittyä työntekoon kun tuolloin oli!
Lähes kolmen vuorokauden odottelun jälkeen käynnistyi synnytys luonnollisesti. Oli hyvin hankalaa katsoa vain vierestä, kun vaimo oli hyvin kivulias ja itsellä ei ollut keinoja auttaa. Pyrin olemaan läsnä ja käytettävissä koko synnytyksen ajan, mikäli oli jotakin mitä voisin tilannetta helpottaakseni tehdä. Pariin kertaan sain tomeran komennon "Älä koske muhun", kun erehdyin koskemaan väärin.
Hyväksi havaitsimme sen, että vaimo sai puristaa kättäni voimalla aina kun kivuliaat supistukset alkavat. Eipä tuossa toisen kipua sivusta seuranneena sitten viitsinyt sen koommin valittaa liian kovasta puristuksesta ja sormien mutkalle vääntämisestä. Ajattelin vain, että eiköhän tänne päivystävän ortopedin saa paikalle tai sitten hakeudun itse Acutaan, jos käsi toimintakyvyttömäksi tämän mysömisen seurauksena muuttuu. Tältä toki onneksi täpärästi vältyttiin!
Viisitoista tuntia ja kolmekymmentä minuuttia eli lähes kahden normaalin työpäivän ajan synnytys lopulta kesti. Itselle tämä oli suhteellisen lyhyt aika sormet mysöttynä, mutta vaimon suoritus kovien kipujen kanssa oli kyllä kaikkinensa täysin käsittämätöntä. Olen ikuisesti kiitollinen tuosta suorituksesta vaimolleni! Sankari. Ei tule kyllä heti mieleen mitään muuta kun miesflunssa, jonka läpikäymistä voisi synnytykseen verrata... Kyllä kyllä, tämä oli huumorivitsi!
Vaikka synnytys oli raskas, pysyi meillä koko ajan myös huumori mukana hommassa. Jaksoimme vitsailla ja olla tuittuilematta väsymyksenkin keskellä toisillemme. Sain myös luvan kanssa katsoa synnytyssalin kiikkustuolissa Ilveksen jääkiekko-ottelua ja hakea itselleni tästä mielihyvää ja virtaa, kuten vaimo ilokaasusta itselleen.
Kun poikamme (3320g, 49cm) lopulta syntyi ja hänet ryppyisenä vaimoni rinnalla näin, koin elämäni hienoimman ja tunteellisimman hetken samaan aikaan. Ihailin kun vaimollani napsahti äitiyden rooli päälle välittömästi kuin valokatkaisijasta päälle kytkemällä. Tuona maagisena hetkenä rakastuin sekä poikaamme että vaimooni aivan uudella tavalla. Rakastuminen sai täysin uuden ulottuvuuden välittömästi. Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, hankala tuota on sanoiksi kunnolla pukea.
Poikamme syntymän jälkeen vietimme vielä kuusi päivää synnyttäneiden vuodeosastolla perhehuoneessa ennenaikaisuuden vuoksi. Osastolla seurattiin verensokeritasoja, bilirubiiniarvoja ja annettiin myös vuorokauden ajan valohoitoa. Perhehuone mahdollisti sen, että sain osallistua heti alusta alkaen 24/7 poikamme arkeen ja käyttää osaston ammattitaitoisten kätilöiden tietotaitoa hyödyksi kun kysymyksiä ilmeni. Kun pääsimme kotiin, ei ollut laisinkaan epävarma olo, ehkäpä juuri tämän takia. Voisin kuvitella, että lyhyemmän osastojakson jälkeen epävarmuustekijöitä olisi ollut enemmän kotiinlähdön hetkellä. Vaikka päivät välillä tuntuivatkin pitkiltä osastolla, uskon että tämä oli juuri oikeanlainen startti meidän perhe-elämälle. Hoitoketju Taysissa sujui meidän osaltamme täysin moitteettomasti, kiitos siis Tays ja meidän perhettä hoitanut henkilökunta.
Mielenkiinnolla jäämme odottamaan sitä, minkälainen hurmuri meidän ennenaikaisesti hyvän kokoisena syntyneestä ja hurmaavasta pojasta kasvaa. Isän näköinen kyllä kovasti on, mutta äidiltä taitaa olla hätäisyys perittyä. Äitikin nimittäin saapui maailmaan kolme viikkoa etuajassa kun taas itse nautin maksimiajan vatsassa oleskelusta eli kaksi viikkoa yliaikaiseksi. Tällöinkin päätin vasta antautua imukupille!
"Voi lapsi parkaa, on sitten syntymäpäivä ja joulu aina samaan aikaan!"
"Joudutte viettämään joulun sairaalassa!"
Nämä kolme lausahdusta ehtivät kulumaan puhki raskauden aikana kahvipöytäkeskusteluissa kun laskettu aikamme kävi ilmi. Meillä laskettu aika laskettiin sijoittuvan maanantaille 23. joulukuuta.
Poikamme päätti kuitenkin murtaa kaikki edellä mainitsemani väittämät kertaheitolla ja alkoi siinä määrin ilmoitella itsestään, että oli parasta suunnata marraskuisena yönä synnytyspäivystykseen arvioon.
Olimme vaimon kanssa asennoituneet siihen, että käymme vain tilannearviossa ja palaamme kotiin jatkamaan yöunia lämpimän tuplapeiton mutkaan. Mukaan nimittäin otimme ainoastaan vesipullon ja molemmille mandariinit varmuudeksi. Jos nyt ihan totta puhutaan, mukaan ne otettiin allekirjoittaneen nälkäkiukkua estämään...
Lääkärin suorittamien tutkimusten jälkeen kuitenkin saimme unohtaa yöunien jatkamisen kotona ja saimme kuulla sanat, jotka varmasti molemmat muistamme vielä pitkään: "Ette te enää kotiin lähde molemmat, nyt on aika jäädä osastolle!". Saattaa myös olla, että lääkärin mieleen pitkäksi aikaa jäi vaimoni antama vaistomainen, ehkä jopa hieman kipakalla äänensävyllä varustettu vastakommentti: "Enkä jää!".
Nyt jo? Mille osastolle? Miten nyt käy jo aiemmin hankituille teatterilipuille ja varatulle kylpylälomalle? Eihän meillä ole edes sairaalakassi valmiina!?
Nämä ja kuusituhattaviisisataaneljäkymmentäseitsemän muutakin kysymystä pyöri päässämme kun istuimme hiljaiseen odotusaulaan lääkärin vastaanoton jälkeen ja katsoimme toisiamme silmiin hämmästyneenä. Vaikka tulevaan elämänmuutokseen oltiin valmistauduttu hartaudella, pääsi tilanne silti yllättämään täysin, koska olihan laskettuun aikaan vielä kuukausi. Nopeasti saatiin kuitenkin järjellisestä ajatuksenjuoksusta kiinni, myönnettiin realiteetit ja tehtiin lista minulle, mitä sairaalakassiin tarvitsee kotoa pakata.
Seuraavat kolme päivää Taysin 4A osasto toimi vaimoni kotina. Itse kävin normaalisti vielä töissä muutaman päivän ja olin toki koko ajan hälytysvalmiudessa ja valmiustilassa henkisesti, mikäli synnytys käynnistyisi. Eipä ole aiemmin ollut yhtä hankalaa keskittyä työntekoon kun tuolloin oli!
 |
| Porrastreeniä synnytyksen käynnistymistä edistämään |
Hyväksi havaitsimme sen, että vaimo sai puristaa kättäni voimalla aina kun kivuliaat supistukset alkavat. Eipä tuossa toisen kipua sivusta seuranneena sitten viitsinyt sen koommin valittaa liian kovasta puristuksesta ja sormien mutkalle vääntämisestä. Ajattelin vain, että eiköhän tänne päivystävän ortopedin saa paikalle tai sitten hakeudun itse Acutaan, jos käsi toimintakyvyttömäksi tämän mysömisen seurauksena muuttuu. Tältä toki onneksi täpärästi vältyttiin!
 |
| Tuo taianomainen hetki, kun ensimmäistä kerran sain poikani syliini ja ihokontaktiin |
Vaikka synnytys oli raskas, pysyi meillä koko ajan myös huumori mukana hommassa. Jaksoimme vitsailla ja olla tuittuilematta väsymyksenkin keskellä toisillemme. Sain myös luvan kanssa katsoa synnytyssalin kiikkustuolissa Ilveksen jääkiekko-ottelua ja hakea itselleni tästä mielihyvää ja virtaa, kuten vaimo ilokaasusta itselleen.
Kun poikamme (3320g, 49cm) lopulta syntyi ja hänet ryppyisenä vaimoni rinnalla näin, koin elämäni hienoimman ja tunteellisimman hetken samaan aikaan. Ihailin kun vaimollani napsahti äitiyden rooli päälle välittömästi kuin valokatkaisijasta päälle kytkemällä. Tuona maagisena hetkenä rakastuin sekä poikaamme että vaimooni aivan uudella tavalla. Rakastuminen sai täysin uuden ulottuvuuden välittömästi. Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, hankala tuota on sanoiksi kunnolla pukea.
 |
| Uunituore äiti ihastelee mestaripiirrostamme |
Mielenkiinnolla jäämme odottamaan sitä, minkälainen hurmuri meidän ennenaikaisesti hyvän kokoisena syntyneestä ja hurmaavasta pojasta kasvaa. Isän näköinen kyllä kovasti on, mutta äidiltä taitaa olla hätäisyys perittyä. Äitikin nimittäin saapui maailmaan kolme viikkoa etuajassa kun taas itse nautin maksimiajan vatsassa oleskelusta eli kaksi viikkoa yliaikaiseksi. Tällöinkin päätin vasta antautua imukupille!
Kommentit
Lähetä kommentti